Mitä tapahtui Indycarille?

Yhdysvaltain suurimman formulasarjan romahdusta ei tietääkseni ole suomeksi kronikoitu. Päätin siis yrittää.

1990-luvun alussa maailmassa oli kaksi kovatasoista formulasarjaa. Formula 1:llä oli Ayrton Senna ja Alain Prost, mutta myös Indycar kukoisti jännittävine kilpailuineen ja entisine F1-mestareineen. Noste oli niinkin voimakas, että kuninkuusluokan voimakaksikko Bernie Ecclestone – Max Mosley koki tarpeelliseksi torpata Indycarin laajentumissuunitelmia.

Loikataan ajassa parikymmentä vuotta eteenpäin, ja ajatus Indycarista F1:n haastajana on naurettava. Sarja on käytännössä lakannut olemasta, niin vaatimatonta on sen herättämä mielenkiinto. Taustalla on surullinen tarina tyhmyyttä, ahneutta ja näköalattomuutta.

Jakautumisen historiaa

Vaikka Indycarin syöksykierteeseen ajanut jakautuminen tapahtuikin 1996, on tilanteen taustojen ymmärtämiseksi palattava kauemmas historiaan – tämä ei ollut Yhdysvaltain formulasarjain ensimmäinen kahtiajako. Eripuran juuret ulottuivat hieman syvemmälle, tarkalleen ottaen 1980-luvun vaihteeseen.

1950-luvulta lähtien avorenkaisten kilpa-autojen mestaruussarjaa (koko sarjan historiaan viitataan termillä Championship Racing) oli hallinnoinut United States Auto Club (USAC). 1970-luvun loppua kohden alkoivat tallien omistajat kyllästyä sarjan takapajuisuuteen; perusratkaisultaan 40 vuoden ikään ehtinyttä Offenhauser-moottoria pidettiin sääntöhelpotuksin väkisin kilpailukykyisenä, kilparadat olivat toinen toistaan kurjemmassa kunnossa, sarjan näkyvyys kehno ja sponsorien löytäminen kiven alla.

F1:n tallien yhdistyksestä mallia ottaen tallipäälliköt Pat Patrick, Roger Penske ja Dan Gurney päättivät tehdä jotain. Gurneyn ehdotuksen pohjalta syntyi tallien unioni CART (Championship Auto Racing Teams), joka yritti ensin saada USACia muuttamaan toimintatapojaan. Kun ehdotukset kaikuivat kuuroille korville, ilmoitti CART järjestävänsä oman kilpasarjan 1979.

Vastareaktiona USAC yritti estää CART-talleja kilpailemasta Indy 500:ssa, mutta tallit hankkivat paikkansa takaisin oikeusteitse. USAC ei onnistunut estämään CARTin nopeaa kasvua; yritykset pitää oma, kilpaileva sarja kuihtuivat muutamassa vuodessa, ja USACin tehtäväksi jäi Indy 500:n järjestäminen. Uutta CARTin järjestämässä sarjassa oli erityisesti soraovaaleista luopuminen sekä laajentuminen USACin hylkimille katu- ja moottoriradoille.

The Split

CARTin johdolla sarja alettiin tuntea nimellä Indycar, ja se jatkoi uudistumista suuntaan, josta kaikki eivät pitäneet. Kansainvälistyminen toi sarjaan uusia kuljettajia ympäri maailmaa, mikä kavensi Yhdysvaltain omien lupausten elintilaa. Samoin johtamistavalla oli vastustajansa – vallan nähtiin olevan suurilla talleilla, jotka eivät riittävästi huomioineet pienten yrittäjien tai muiden sidosryhmien asemaa.

CART kuitenkin menestyi, ja eri tahojen yhteiselo sujui kohtuullisen kivuttomasti vuoteen 1990 asti. Tuolloin tapahtui Indianapolis Motor Speedwaylla (IMS) muutos, joka oli tuleva muuttamaan Yhdysvaltain kilpa-autoilun luonteen: 29-vuotias Tony George, radan omistavan Hulmanin suvun vesa, nimitettiin ratayhtiön johtoon. Välittömästi alkoi hän ajaa vanhan USAC-opposition asiaa ja pyrki muuttamaan Indycarin johtamistapaa.

Georgea närästi erityisesti se, että Indy 500, sarjan eittämättä valovoimaisin tapahtuma, sai Indycar-kalenterissa saman kohtelun kuin mikä tahansa muu kilpailu. Hän vaati, että kilpailulle palautetaan sille kuuluva asema, ja että tärkeimmän kilpailun johtajana hänen tuli saada viimeinen sana sarjaa koskevissa päätöksissä. CART tuli vastaan omista poteroistaan, mutta viimeinen tarjous 12 hengen johtokunnasta, jossa sekä kilpailunjärjestäjillä että talleilla olisi ollut kuusi edustajaa, ei riittänyt. George halusi ratkaisevan äänen itselleen, mihin CART ei suostunut.

Georgen ratkaisu oli perustaa oma kilpasarja. Armollisesti hän ilmoitti, että jatkossa CART-talleille olisi Indy 500:ssa tarjolla kahdeksan lähtöpaikkaa, loput 25 tulisivat hänen omasta sarjastaan. CART vastasi boikotoimalla koko tapahtumaa, ja näin Indycarin kahtiajako CARTiin ja IRL:ään oli syntynyt.

Tony Georgen IRL

Uuden, vuonna 1996 alkaneen Indy Racing Leaguen tavoitteet olivat ylevät. IRL:stä piti tulla sarja, joka olisi niin halpa, että maan nuorilla lahjakkuuksilla olisi siihen varaa. Sarja, joka olisi USACin hallinnoima, ja johon olisi jälleen mahdollista nousta USACin midget- ja sprint car -sarjoista. Sarja, joka ajettaisiin yksinomaan ovaaleilla, ja joka palauttaisi Yhdysvaltain formulakisat niiden juurille.

Monin tavoin visio edusti paluuta 40 vuoden takaiseen aikaan, eikä se ottanut tuulta alleen. CARTista IRL:ään vaihtoi vain kaksi tallia, joista toinen kuului A.J. Foytille, USACin aikana maineensa luoneelle legendalle, joka oli myös ainoa maininnan arvoinen IRL:n puolelle siirtnyt nimi. Totuus oli ensi metreiltä lähtien kaukana haavekuvista – Indyä lukuunottamatta sarja ajoi tyhjille katsomoille, ja yhteistyö USACin kanssa loppui jo talvella 1997 Texasin kilpailun järjestelyjen petettyä.

George oli kuitenkin haluton perääntymään, ja IRL jatkoi paarustamistaan IMS:n avokätisesti tukemana. Sarja sai uudet, CART-säännöistä poikkeavat autot ja moottorit, jotka olivat selkeästi CARTin vastaavia hitaampia ja heikkotehoisempia. ”Voisimme ajattaa Indianapolisissa vaikka golf-kärryjä, ja silti paikka olisi täynnä”, oli Georgen näkemys. Jos IRL:n visio olikin vino ja järjestelyt kaukana tasokkaista, oli nimenomaan Georgen ylimielisyys suurin este IRL:n minkääntasoiselle onnistumiselle.

CART ampuu itseään jalkaan

IRL:n ottaessa haparoivia ensiaskeliaan jatkoi CART paisumistaan. Mukana oli neljä automerkkiä, useita runkovalmistajia sekä kaksi rengasmerkkiä. Jakautumisen jälkeiset vuodet olivat kilpailullisesti mahtavia suurimpana tähtenään täysin pitelemätön Alex Zanardi. CART oli vailla pienintäkään epäilystä maailman viihdyttävin moottoriurheilusarja, ja sen tulevaisuus näytti suorastaan ruusuiselta.

Taustalla kehittyi kuitenkin tilanne, joka oli koituva sarjan tuhoksi. Neljän automerkin kilpajuoksu paisutti budjetteja huimaa vauhtia, ja samalla CART tuli niistä taloudellisesti riippuvaiseksi. Tehdastallien oli helppo laajentua automerkeiltä saamallaan tuella, mutta samalla ne joutuivat tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto jatkaa toimintaa tehtaan kadotessa taustalta olisi raju kulujen karsiminen.

Samaan aikaan sarjalla oli pahoja johtamisongelmia. CARTin toimitusjohtaja vaihtui jakautumisen jälkeen käytännössä vuosittain, eivätkä keskenään kinastelleet tallit saaneet aikaan tarvittavia päätöksiä. Erityisesti elintärkeä päätös uusista moottorisäännöistä laahasi: toisaalta osa talleista jahkaili yhdenmukaisia moottorisääntöjä IRL:n kanssa yhdistymisen toivossa, toisaalta erityisesti valmistajat olisivat mielellään nähneet pienempitilavuuksiset versiot CARTia määrittäneistä turbomoottoreista, joilla vauhtien hallitseminen oli yksinkertaista ahtopaineita rajoittamalla. Lopulta minkäänlaista päätöstä ei saatu tehtyä.

2001 CART nolasi itsensä myös radalla. Vastoin varoituksia sarja päätti kilpailla Texasin NASCAR-tyyppisellä ovaalilla, jonka kaarteet on kallistettu 24 asteen kulmaan. Siinä missä IRL:n mopoautot olivat kyenneet kilpailemaan radalla ongelmitta, olivat 900-hevosvoimaiset CART-ohjukset sinne aivan liian nopeita. Kuljettajiin kohdistui kaarteissa niin raju kiihtyvyys, että käytännössä kaikki alkoivat kärsiä vertigosta muutamassa kierroksessa. Tämä johti jo harjoituksissa kahteen isoon kolariin, kun kuljettaja tunsi autonsa riistäytyvän hallinnasta, vaikka näin ei tapahtunut. Lopulta sarjan lääkäri Steve Olveyn oli pakko peruuttaa kilpailu.

CARTin tuho ja ChampCar-jälkinäytös

CARTin kaivaessa omaa kuoppaansa oli IRL:n onnistunut pysyä hengissä ja saada aikaan moottoriurheilusarjan kaltainen tapahtumaketju. Tony Georgella oli vain yksi valttikortti, mutta erittäin hyvä sellainen; Indy 500 oli yhä seurattu ja arvostettu tapahtuma. Niin kiinnostava se oli, etteivät CART-tallitkaan voineet sen kutsua ikuisesti vastustaa. Pelin avasi Chip Ganassi vuonna 2000 hakemalla voiton Juan Pablo Montoyan kanssa, ja 2001 hän sai seurakseen Roger Pensken.

Lopulta Penske sai kunnian olla se, joka käynnisti CARTin tuhoon johtaneen ketjureaktion. Tuo vuoden 2001 Indy-kokeilu oli nimittäin voittoisa, ja huhut Kapteeni Pensken aikeista vaihtaa laivaa kaudeksi 2002 osoittautuivat pian tosiksi. Perässä seurasi Pensken moottoritoimittaja Honda, joka ilmoitti kauden 2002 olevan sen viimeinen CARTissa. Hondaa puolestaan seurasi Toyota, jolle taisto arkkivihollista vastaan oli sarjauskollisuutta tärkeämpää.

CARTilla oli siis enää vain yksi sarjalle uskollinen moottoritoimittaja (Ford) sekä noin vuosi aikaa reagoida. Viimeisenä toivonaan se julkisti siirtyvänsä IRL-tyyppisiin moottori- ja runkosääntöihin, mutta Georgella oli suunnitelma valmiina: IRL allekirjoitutti runkotoimittajiensa kanssa yksinoikeussopimukset, ja CART palasi vanhoihin sääntöihinsä. Rankasti tappiollinen kausi 2003 söi CARTin kaikki rahavarat, ja vuoden lopussa sarja oli konkurssissa.

Tony Georgen seuraava siirto oli tehdä tarjous konkurssipesästä. Tässä hän kuitenkin epäonnistui, sillä kourallinen CART-tallipäälliköitä oli päättänyt pelastaa sarjan. Jerry Forsythe, Carl Haas ja Kevin Kalkhoven hankkivat omistukseensa jäämistön, josta syntyi ChampCar World Series.

”Yhdistyminen”

Viimeistään ChampCarin syntyessä vuoden 2004 vaihteessa oli selvää, että kiistassa oli vain katkeria häviäjiä. Vuoden 2003 Indy 500 oli juuri ja juuri saanut mukaan täydet 33 osallistujaa ja muut, kerran niin suositut ovaalikisat eivät kummassakaan sarjassa vetäneet enää katsojia.

ChampCar muuttui jonkinlaiseksi F1 lightiksi, joka pudotti ovaalit tyystin ohjelmastaan ja teki viimeisenä vuonnaan jopa kierroksen Euroopan puolelle. Sillä oli silti yhä jotain, mitä IRL:llä ei koskaan ollut: tiivis ja uskollinen fanijoukko.

IRL:stä puolestaan oli tullut aivan jotain muuta kuin sen alkuperäinen tavoite oli. IMS:n kukkaro ei enää kestänyt jatkuvaa tappiokierrettä, vaan sarja joutui ottamaan ohjelmaansa monimutkaratoja, jotta edes joku vaivautui paikan päälle. Osallistumiskulut olivat suuret ja jenkkikykyjen sijaan sarja veti lähinnä ulkomailta tulleita kuskeja, jotka eivät olleet onnistuneet alkuperäisessä tavoitteessaan Euroopassa.

Lopulta yhdistyminen tapahtui lähinnä pakon edessä juuri ennen kauden 2008 alkua. ChampCarin viimeinen, kunniakas yritys nousuun kera uuden auton 2007 oli kaupallisesti epäonnistunut, eikä sarjan taustavoimilla ollut enää halua tai rahkeita jatkaa sarjan rahoittamista. Niinpä yhdistyminen tapahtui lähinnä IRL:n ehdoilla: kalustoksi valikoitui Paul Tracyn Crapwagoniksi nimeämä Dallara ja organisaatio muodostui IRL:n ympärille. Lähinnä yhdistyminen näkyi kalenterissa, johon otettiin mukaan ChampCarin menestyneimpiä kilpailuja.

Täten uuden Indycarin ensimmäinen teko oli raivostuttaa viimeiset uskolliset Championship Racing –fanit. Monet eivät näillä näkymin koskaan palaa.

Jäi vain savuavat rauniot

Tony Georgelle IRL:n raju epäonnistuminen maksoi lopulta hänen työpaikkansa, kun hänen omat siskonsa järjestivät hänet pois Indianapolis Motor Speedwayn johdosta. Vaikkei George olekaan ainoa syypää täydelliseen romahdukseen, on hän vailla epäilyksen häivääkään suurin syyllinen tapahtumiin. Noustessaan IMS:n johtoon hänellä oli mahdollisuus lähestyä tilannetta rakentavasti, mutta hän valitsi tuhon tien.

Toinen suuri syypää on tallipäälliköiden joukko, joista osa vaikuttaa yhä lajissa. CARTin konkurssi ei ollut Tony Georgen syytä, vaan sarja järjesti kuolonsa itse. CARTin tuho on mainio esimerkki siitä, miksi tallipäälliköiden ei pitäisi koskaan johtaa omaa sarjaansa – kyky nähdä kokonaisuus puuttuu.

Kaiken tämän jälkeen Indycar on tilanteessa, josta sitä ei välttämättä voida enää pelastaa. Se on vajonnut tilanteeseen, jossa sen medianäkyvyys ei välttämättä riitä kulujen kattamiseen, ja josta sillä ei nykykonstein näytä olevan poispääsyä. Ovaaleilla ajettavan formulasarjan 15 vuotta sitten perustaessaan Tony George käynnisti kehityksen, joka on johtamassa ovaaliformulan tuhoon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: