Arkistojen aarteita: Irlannin paras F1-talli

Viime vuosikymmenen puoliväliin loppui useammankin melko perinteikkään formulatallin taivallus, mistä johtuen innostuin tuolloin väsäämään parikin historiikkia. Näin jälkikäteen tarkasteltuna tekijän kynä on aavistuksen tärissyt. Pidän silti lukemisen arvoisena.

Pankkivirkailija Eddie Jordanin elämä kääntyi kertaheitolla uusille reiteille kaveriporukassa tehdyn karting-kokeilun yhteydessä 1960-luvun lopulla. Tien päätepiste nähtiin vasta liki kolme vuosikymmentä myöhemmin tähtihetkinään muun muassa F1-osakilpailuvoitto ja liittyminen siihen harvalukuiseen joukkoon, joka on rikastunut autourheilun avulla.

Kuten niin monet muutkin tallipäälliköt, myös Jordan aloitti ratin takana. 1971 hän voitti kartingin Irlannin mestaruuden, minkä jälkeen työt pankissa saivat jäädä. Eddie eteni aina formula 2 -luokkaan asti, jossa sattunut vakava onnettomuus sai hänet miettimään kilpailemisen järkevyyttä – naimisissa olevalle kahden lapsen isälle moottoriurheilu ei ole paras mahdollinen harrastus. Kolarista jäi myös näkyvä haitta; Eddien päälaki on onnettomuuden jäljiltä kalju, joskin aina hiuslisäkkeen peittämä.

Oman kilpauransa lopetettuaan Eddie päätyi ajattamaan muita kuljettajia. Britteinsaarten F3-sarjaan perustettu Eddie Jordan Racing näki päivänvalon 1980. F3-sarjan mestaruuden tallille toi Johnny Herbert vuonna 1987, kaksi vuotta myöhemmin F3000-sarjaan siirtynyt talli vastaanotti myös suurimman pikkuformulaluokan tittelin Jean Alesin tuomana.

Lentävä lähtö

Ensimmäistä kertaa Jordan ja tallin perustamisesta lähtien mukana ollut insinööri Gary Anderson keskustelivat F1:iin siirtymisestä 1986. Vuonna 1990 Jordan päätti hypätä tuntemattomaan. Hän myi kaikki F3000-osansa ja rupesi valmistautumaan F1-kauteen 1991 virvoitusjuomajätti Pepsin, Irlannin valtion ja ykköskuskiksi valitun Andrea De Cesarisin Marlboro-rahojen avulla. Toiseksi kuskiksi valikoitui hieman ennen kauden alkua Bertrand Gachot.

Tulos ylitti kaikki odotukset – jo alkukaudesta autot olivat usein pistevauhdissa ja sen hieman edetessä ja luotettavuuden parantuessa alkoi pisteitäkin ropista. Jordan pääsi pois esikarsintakurimuksesta kauden puolivälissä ja sai jopa kahdesti molemmat autonsa pisteille – Kanadassa De Cesaris ja Gachot olivat neljäs ja viides ja Hockenheimilla viides ja kuudes.

Span kilpailusta puolestaan muodostui tallin F1-historian ensimmäinen käännekohta. Vankilaan joutuneen Gachot’n tilalle palkattu nuori saksalainen Michael Schumacher ällistytti kaikki olemalla ensimmäisen kilpailunsa aika-ajoissa seitsemäs ja vielä radalla, jolla ei ollut koskaan ennen ajanut! Wunderkindin kilpailu päättyi jo ensimmäisellä kierroksella kytkinrikkoon, mutta kilpailun jälkeisistä tapahtumista puhuttiin F1-varikoilla vielä pitkään. Jordan nimittäin tarjosi Schumille paikkaa loppukaudeksi 3,5 miljoonan dollarin hinnalla. Kitsaus kostautui; Bernie Ecclestone oli suostutellut Benettonin tarttumaan tilaisuuteen ja ottamaan Schumin riveihinsä ilmaiseksi seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Näin Eddie jäi nuolemaan näppejään.

Span kilpailu oikeastaan näytti tallin koko historian suunnan – perusta oli kunnossa ja menestystäkin tuli, mutta väärät päätökset kriittisissä paikoissa olivat esteenä todelliselle jättipotille ja lopulta lopettivat tallin toiminnan.

Nuoria hurjapäitä ja entisiä suuruksia

Schumin kanssa jättipotti meni siis sivu suun, mutta ensimmäinen kausi näytti suuntaviivoja myös tulevaisuuden kuljettajien suhteen. Kuten tuolloin, myös koko tallin historian ajan vaihtuvuus oli suurta, eikä tallissa ole viihtynyt yli 50:ä kilpailua kuin kaksi kuljettajaa.

Jordanin kuskivalinnat voi jakaa kahteen kategoriaan – toisaalta talli antoi mahdollisuuden läpimurtoon useille nouseville kyvyille, kuten Rubens Barrichello, Eddie Irvine, Michael ja Ralf Schumacher sekä Giancarlo Fisichella ja toisaalta luotti kokeneisiin kuljettajiin, joiden ura oli jo kääntynyt laskuun, kuten De Cesaris, Heinz-Harld Frentzen, Damon Hill ja Martin Brundle.

Jordanin alkuvuosien löytö ja samalla myös eniten kilpailuja tallin autolla ajanut kuljettaja oli Barrichello, joka sai kunnian tuoda tallille sen ensimmäisen paalupaikan sateisesta Belgian GP:n aika-ajosta 1994 ja ensimmäisen palkintopallisijan saman vuoden Aidan GP:stä. Vuoden ’94 hienojen tuloksien jälkeen Barrichellon suoritukset alkoivat kuitenkin ailahdella – Ayrton Sennan kuoleman jälkeen koko autourheiluhullun Brasilian odotukset kohdistuivat häneen ja se oli liikaa herkkänä pidetylle Rubensille. Hän oli jo siirtyä Cart-sarjaan vuoden 1996 jälkeen, mutta uusi Stewart-talli pelasti brassin F1-uran.

Tallin suurimmat menestykset toi kuitenkin Heinz-Harald Frentzen. Saksalainen tuli talliin 1999 kahden epäonnistuneen Williams-vuoden jälkeen ja yllätti kaikki nopeudellaan. Tallikaveri Hill oli täysi vastaantulija, mutta se oli vasta alkua – Frentzen otti kaksi voittoa ja oli jopa mukana mestaruuskamppailussa. Tähän taisteluun tuli ikävä loppu kolmanneksi viimeisessä kilpailussa Nürburgringillä kun Jordanin sähköt pettivät johtoasemassa. Voitolla Frentzen olisi noussut käytännössä tasapisteisiin Mika Häkkisen ja Eddie Irvinen kanssa.

Jordanin ja Frentzenin yhteistyö sai kuitenkin nolon lopun kaksi vuotta myöhemmin. Eddie irtisanoi kuljettajansa täysin yllättäen vain hieman ennen tämän kotikilpailua Saksan Hockenheimissa. Kaikki olivat ymmällään tapahtuneesta, etenkin yksi tärkeimmistä sponsoreista, Deutsche Post. Potkujen syyt olivat pitkään epäselvät, kunnes Jordan itse kertoi niistä hieman tallinsa myymisen jälkeen.

”Tuolloin en voinut päästää Frentzeniä uusimaan sopimustaan, koska ainoa tapa pitää Hondan moottorit oli antaa Satolle paikka tallissa. Rakastin Frentzeniä – hän voitti enemmän kilpailuja Jordanille kuin kukaan muu, mutta minun oli varmistettava moottoritilanne. Kukaan lukuun ottamatta paria Jordanin työntekijää ei aavistanut, miksi minun täytyi tehdä se. Vihasin sitä tilannetta – olisin halunnut pitää Frentzenin, mutta en voinut.”

Talouskurimuksesta on mahdollista selvitä… muttei kahdesti

Frentzenin potkiminen oli myös Jordanin lopun alku. Deutsche Post vähensi sen takia tukeaan ja Saton palkkaus piti Hondan mukana vain vuoden. Samaan syssyyn osui epäonnistunut sponsorineuvottelu Vodafonen kanssa; Eddien mielestä heillä oli jo sopimus, mutta puhelinyhtiön tuki menikin Ferrarille. Jordan raivostui ja vei asian oikeuteen, mutta tämä vain pahensi tilannetta – Eddien ainoa todiste oli puhelinneuvottelu, jossa yhtiön edustaja oli todennut ”you’ve got the deal”. Ymmärrettävästi kanne ei mennyt läpi, mikä maksoi tallille vain enemmän rahaa oikeudenkäyntikulujen muodossa.

Jordan oli selvinnyt vastaavanlaisesta talouskurimuksesta kerran aiemmin. Vuoden 1994 alussa tallin rahakirstut ammottivat tyhjyyttään ja sen tulevaisuus oli hiuskarvan varassa. Tuolloin kaikki onnistui; Brian Hart onnistui kutittelemaan omasta V10-moottoristaan hämmästyttävän paljon tehoa käytettävissä oleviin resursseihin nähden ja ex-Ferrari-insinööri Steve Nicholsin palkkaaminen toi suunnittelupuolelle tarvittavan piristysruiskeen. Tuolloin Barrichellon ja Irvinen onnistui sijoittua tasaisesti pisteille koko kauden ja lopputuloksena oli tallien mestaruustaulukon viides sija.

Samankaltainen oli tilanne vuoteen 2002 lähdettäessä. Suunnittelua johtamaan tuotiin Arrowsilla kyntensä näyttänyt Eghbal Hamidy ja Giancarlo Fisichellan oli määrä tuoda vaaditut pisteet. Vain pari vuotta aiemmin kasvatettua työvoiman määrää pienennettiin ja kustannuksia alettiin muutenkin miettiä tarkemmin. Kilpailu asemasta auringossa oli kuitenkin vielä aiempaakin kovempaa ja tällä kertaa haudan partaalta nousu ei onnistunut: auto oli epäluotettava, Hondan moottorit puhdittomia ja rahaa aivan liian vähän kauden alussa huomattujen ongelmien paikkaamiseen. Fisicon kauden puolivälissä saavuttamat kolme peräkkäistä vitossijaa jäivät ainoaksi ilonaiheeksi.

Tästä talli ei enää noussut. Jordan väläytti vielä neuvottelijan lahjojaan korvaamalla Hondan lähdön Cosworth-sopimuksella, jossa Ford Europe maksoi puolet moottorien hinnasta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Fisicon yllätysvoitto Brasiliasta sai suupielet vielä kerran kääntymään hymyyn, mutta muuten auto oli aivan liian hidas taisteluun pistesijoista. Kauden 2004 lopussa taistelu oli ohi. Eddie myi tallinsa venäläis-kanadalaiselle miljonäärille Alex Shnaiderille.

Rock ’n’ Roll attitude

Ehkä parhaiten Jordan tullaan kuitenkin muistamaan nykypäivän F1-varikoille varsin erikoisesta asenteesta. Siinä missä muut paiskivat töitä niska limassa, toi Eddie mukanaan tuulahduksen hieman rennompaa asennetta. Tallin kukoistuksen vuosina varikkotyttöjen kanssa ei säästelty ja tallin väreissä nähtiin paddockilla useita julkisuuden henkilöitä.

Kohokohta oli Eddien vuosittain Silverstonen GP:n jälkeen ystävänsä Chris Rean kanssa järjestämä Grand Prix Party. Vuonna 1995 Johnny Herbertin voiton jälkeen nähtiin lavalla GP-kuljettajien joukko laulamassa Johnny be goodia Eddien itsensä hakatessa rumpuja, Damon Hillin soittaessa kitaraa ja Mika Häkkisen heiluttaessa tamburiinia.

Eddie ei ole vielä täysin luovuttanut F1:n suhteen. Jordanin viimeisen kilpailun aikaan Kiinassa 2005 hän puhui jo comebackista.

”Olisi mahtavaa tehdä paluu, toivon, että Bernie Ecclestone pystyy tulevaisuudessa luomaan F1-sarjan, joka on tasapuolisempi ja jossa Jordanin kaltainen talli voi pärjätä. Tuolloin tulisin varmasti takaisin. Mutta nykyisen kaltaisessa tilanteessa, jossa kaikki on sinua vastaan, et voi riskeerata omaa tai yhteistyökumppaneittesi taloutta.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: