Ralfikaatio

Minulta on jokusen kerran kysytty, mistä inhoni Ralf Schumacheria kohtaan oikein kumpuaa. Niin oli ärsytyksen muotoilu ja kohdentaminen hankalaa, että jouduin keksimään uuden sanan.

”En kaipaisi Spata. Sää on hyvin epävakaa ja paikka hankala saavuttaa ilman ruuhkia. Ja katsojille se ei mielestäni ole kovin erikoista katsottavaa muutenkaan.”

”Mielestäni Monacon Grand Prix on vanhentunut tapahtuma. Minun täytyy kysyä, miksi meidän pitää ottaa sellainen riski, että ajamme tunnelin läpi 290 km/h. Minä en oikein pidä radoista, joilla onnettomuuksilla voisi olla vakavat seuraukset.”

Nämä sanat on lausunut eräs entinen F1-kuljettaja, ja vieläpä melkoisen nopea sellainen. Hänen nimensä on Ralf Schumacher, ja hänessä tiivistyy kaikki se, mikä Formula 1 -sarjassa on mätää.

Moottoriurheilun kuninkuusluokan rappioitumisen, siis ralfikaation, syvimmän olemuksen avaamiseksi on syytä tutustua Schumacher nuoremman persoonaan. Sarjaan tullessaan hän oli pöyhkeä kukonpoika, joka ei välittänyt ainakaan muiden turvallisuudesta. Uran edetessä antisankarimme sai luonteensa pahimmat viat jonkinlaiseen hallintaan ainakin julkisissa esiintymisissään, joissa hän oli lopulta suorastaan mainio sikäli kun monisanaisia, mutta tyhjyyttä kumisevia vastauksia palvoneita PR-osastoja kuunneltiin. Kokemuksen karttuessa kasvoi myös kommenteista huokunut huoli omasta nahasta.

Harva kuljettaja on ollut yhtä epäsuosittu tallikaveriensa keskuudessa, ja todella vähissä ovat ne, joita on oltu valmiita yhtä avoimesti kommentoimaan. ”Ralf oli minua kohtaan aina täysin kamala”, kertoi Alex Zanardi elämäkerrassaan. ”Valitettavasti hän kuvittelee yhä tuhonneensa minut sekä radalla että sen ulkopuolella, mutta totuus on, että hän oli täysin pihalla siitä, mitä tapahtui. Hän tapasi sanoa, että Montoya, joka voitti CART-kisoja tuohon aikaan, oli ’mitättömyys sarjassa, jonka kuka tahansa olisi voittanut’. Pääinsinööri James Robinson joutui lopulta selittämään hänelle, kuinka arvostettu Montoya tallissa oli.”

Myöskään entiset työnantajat eivät ole jääneet itkemään syntymättä jääneen supertähden perään. ”Ralf ajoi vain rahan takia ja sain todella vahvan vaikutelman, ettei hän ollut kovin innoissaan Formula 1:stä”, muotoili Frank Williams käsityksensä monivuotisesta kuljettajastaan. Juuri se täydellinen intohimottomuus, joka jätti katsojan täysin kylmäksi ja sai Ralfin käyttäytymään kuin hemmoteltu kakara vaikkapa Goodwood Festival of Speedin kaltaisessa lajin historiaa juhlistavassa tapahtumassa, oli hänen suurin syntinsä.

Surullisinta on kuitenkin se, että lahjakkuutta ei Ralf Schumacherilta puuttunut. Kyvyiltään hän oli oman ikäpolvensa parhaita, joidenkin mielestä jopa veljeään parempi.

Kilvanajoa vääristä syistä

Vaikka F1:n rappio Ralfissa tähänastisen huippunsa saavuttikin, on ralfikaation perustukset luotu jo kauan ennen hänen moottoriurheilu-uraansa. Ranskan GP:n 1979 Dijonissa tietänevät kaikki vähänkin lajia seuranneet – Gilles Villeneuven ja Rene Arnoux’n kamppailu vangitsee yhä katsojansa, ja se lienee edelleen F1-historian tunnetuin kaksintaistelu. Itse taiston ylittää komeudessaan vain se hetki, kun kuljettajat onnittelevat toisiaan suorituksestaan maalilinjan jälkeen.

Varikolla kaksikkoa odotti varsin yllättävä reaktio muiden kuljettajien taholta. Tarpeetonta, vaarallista, päivittelivät sarjan vanhemmat valtiomiehet. Seuraavassa kilpailussa Silverstonessa jyristiin taisteluparille julkiset nuhteet kuljettajien kokouksen yhteydessä. Villeneuve sydämistyi kuulemastaan: ”En voinut uskoa, mitä he sanoivat. Jeesus, he ovat muka kilpa-ajajia…”

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun aikalaiset pitivät Gillesiä, jonka palo riitti helposti hiljentämään itsesuojeluvaiston, hieman turhan piittaamattomana. Jackie Stewart, F1-turvallisuuden eteen varmuudella suurimman työn tehnyt kuljettaja, oli eri mieltä: ”On ironista, että Gilles – rohkeista rohkein – ajatteli turvallisuudesta rakentavammin kuin kukaan kuljettaja hänen jälkeensä.” Villeneuven kritiikki kohdistui huonosta valmistautumisesta tai järjettömistä säännöistä aiheutuneisiin tarpeettomiin riskeihin niin turvajärjestelyjen kuin kalustonkin suhteen.

Stewartilla lienee ollut kohtuullisen hyvä käsitys siitä, missä vaiheessa turvallisuushuolet muuttuvat asiattomiksi. Kun Jackie aloitti väsymättömän turvallisuuskampanjansa aktiiviaikoinaan, kääntyi hänen yrityksiään vastaan osa lehdistöstä, faneista ja jopa kilpakumppaneista. Vastalauseiden ydin oli, että Stewart yrittää poistaa moottoriurheilusta riskit ja sitä kautta haasteen. ”Laji ei koskaan tule olemaan täysin turvallinen”, kirjoitti Stewart eräässä vastineessaan. ”Mikään ei kuitenkaan ole traagisempaa kuin surra miestä, jonka kuolemaan johtaneet olosuhteet olisivat olleet helposti vältettävissä.”

On kovin ironista, että Stewartin kaltaiset rohkeat visionäärit ovat saaneet osakseen laajaa halveksuntaa samalla, kun todelliset roistot ovat saaneet jatkaa rötöksiään heidät rikkaaksi tehnyttä lajia kohtaan. Paitsi, että Stewart pelasti turvallisuustyöllään lukemattomien kilpa-ajajien hengen,  oli hänessä miestä lopettaa kokiessaan, että läheistensä taakka oli käynyt liian suureksi, että lajin varjopuolet tukahduttivat hänen palonsa kilpailemiseen. Samaan aikaan moni muu on ajanut kilpaa vain rahan, statuksen tai kyvyttömyyden tehdä muuta vuoksi.

Schumacher nuoremman tapauksessa kyse on ilmeisesti ollut niin statuksesta, rahasta kuin mielikuvituksettomuudestakin, joskin oma vaikutuksensa lienee ollut myös erään sukulaissuhteen aiheuttamalla näyttämisen tarpeella.

Span todellinen merkitys

Joku saattaa pitää sopimattomana, että henkensä F1-autossa kirjaimellisesti alttiiksi laittanutta henkilöä näin väheksytään. On totta, että Ralf joutui Indianapolisin kolarissaan 2004 riittämättömien turvajärjestelyjen uhriksi; paikassa, johon Williams osui, olisi pitänyt olla uusi, törmäysenergiaa absorboiva suojamuuri. Koska F1 ajoi ovaaliosuuden normaalia kiertosuuntaa vastaan, ei sitä mutkan ulostulossa ollut.

Asia ei kuitenkaan ole likikään näin yksinkertainen. Astuessaan ohjaamoon kilpa-ajajan on ymmärrettävä lajiinsa erottamattomasti liittyvät riskit, tai hän on väärässä paikassa. Ralfin ja hänen kaltaistensa valitusten ansiosta moni rata muistuttaa nykyisin parkkipaikkaa, mikä on paitsi tehnyt monesta kerran upeasta areenasta aiemman loistonsa irvikuvan, saa kuljettajat ottamaan yhä suurempia riskejä.

Chris Amon teki asiasta jo vuosikymmeniä sitten huomion, joka on ajankohtainen tänäkin päivänä: ”Jotkut näistä turva-alueiden ja muiden turvallisuusinnovaatioiden perään huutavista kuljettajista antavat ajokäytöksellään ymmärtää aikovansa käyttää näitä parannuksia ennen kilpailuviikonlopun päättymistä…” Tässä on kunnostautunut myös Ralf, jonka tempauksista kenties etovin oli Johnny Herbertin pakottaminen ulos radalta Monzassa 1997 liki 300 kilometrin tuntivauhdissa.

Haastavan tai ”vaarallisen” radan merkityksen havainnollistamiseksi tarkasteltakoon historian kenties vähiten ralfikoitunutta kuljettajaa. David Purley palveli upseerina Ison-Britannian armeijan laskuvarjojoukoissa, ja hän oli mukana Adenin taisteluissa 1960-luvun puolivälissä. Auton ratissa hän ei ollut erityisen taitava, mutta sotilaan pirtaan sopivasti oli hän todella rohkea. Purleyn bravuuri olivat tuohon aikaan käytetyt nopeat ja haastavat maantieradat, ja niistä erityisesti Rouen-les-Essarts Ranskassa.

Varikkosuoran jälkeen Rouenin rata tiputtaa alamäkeen, jossa on huima nopeiden mutkien sarja. ”Laskuvarjojoukoissa meidät opetettiin huutamaan edetessämme – kai saadaksemme ajatuksemme pois siitä, mitä teimme.” kertoi Purley. ”Rouenissa aloin huutaa kypärääni muutamaa sataa metriä ennen noita mutkia ollakseni rohkeampi, pitääkseni kaasun pohjassa. Koin sen auttavan.”

Purleyn näkemys turvallisuudesta on pohtimisen arvoinen. ”En väitä, että meidän pitäisi kilpailla paitahihasillamme ja pellavakypärissä, tai ajaa autoja, jotka eivät ole niin turvallisia kuin ne suinkin voivat olla. Sehän olisi typerää. Mutta kun vyöttäydyt hyvään, ehjään autoon, on kyse kilpailusta muita vastaan, kyvyistäsi heidän kykyjään vastaan – ja suoraan sanoen minusta virheitä ei pitäisi voida tehdä ilman minkäänlaista rangaistusta. Vaarallisella radalla teet todella kaikkesi, ettet tee pienintäkään virhettä. Jos teet, tiedät olevasi mennyttä. Minulle se oli Rouenin tai Nürburgringin kaltaisen paikan lisämauste.”

Siksi, Ralf, tarjoaa Spa katsojalle edelleen todella paljon. Ja siksi, Ralf, on oikealla kilparadalla tänäkin päivänä vaaran elementtejä.

3 kommenttia

  1. loetkoe · · Vastaa

    Saanen olla eri mielta nyky-Span vaarallisuudesta ja haasteellisuudesta. Tai en oikeastaan eri mielta, vaan nostaisin Suzukan nykyratojen kuninkaaksi. Spa, muiden edella toki, tulee kaukana perassa.

  2. Mulla on ollu vähä vaikeuksia ymmärtää aikasemmin tätä antipatiaas, mutta onhan tossa aika hyvät perusteet niputettuna.

    1. En väitä, että se perustuisi pelkästään järkisyille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: