Sielunveljet

Jean Alesi ei ole ainoa laatuaan; kerran oli kaksi muutakin samasta muotista puristettua taistelijaa. Kuten Jeanilla, oli heilläkin Ranskan passi.

Lähettäjä heiluttaa lippuaan lähdön merkiksi keskellä rataa ja kömpelyyttään pidättelee erästä kilpailijaa niin, että tämä jää viimeiseksi. Riskejä kaihtamaton ajo nostaa kilpailijan kolmanneksi, mutta moottori leikkaa kiinni. Tallipäällikkö tarkastaa kierroslukumittarin ja toteaa moottoria rääkätyn armotta. Illallisella tapahtuu äänekäs ripitys, johon kilpailija vastaa nyrkein.

Kuulostaako uskomattomalta? Kenties, mutta tarina on totta. Pugilisti tunsi nimen Jean Behra ja tuo tunteenpurkaus vuoden 1959 Ranskan GP:n jälkeen maksoi hänelle työpaikan Ferrarilla. Kohde, Romolo Tavoni, ei tuntenut armoa, eikä niin tehnyt Behran aneluista huolimatta myöskään Enzo Ferrari.

Maineensa Behra rakensi 1950-luvun alussa ranskalaisilla Talboteilla ja Gordineilla, jotka eivät alkuunkaan pärjänneet autourheilua hallinneille italialaisille. Kerran toisensa jälkeen oli ”Jeannot” se, joka nosti piskuisen sinisen auton taisteluun isompiaan vastaan sijoille, joille se ei olisi kuulunut.

Kuten Alesi, ei Behra saavuttanut koskaan suurta menestystä, ei itse asiassa edes MM-osakilpailuvoittoa. Hänkin oli aina väärässä paikassa väärään aikaan, hänestäkin tunteet ottivat vallan silloin, kun tilanne olisi vaatinut järkeä. Oli alla sitten Gordini, Maserati, BRM tai Ferrari, kohteli Behra aina autoaan säälimättömästi, puristi viimeisenkin pisaran edes haastaakseen kärkinimet.

Lahjoja vaatimattomampi menestys ei Behraa haitannut. Hän eli ja hengitti kilpa-autoilua, hänelle päivä ajamatta oli menetetty mahdollisuus. Heikkoina hetkinään sanoi Behra avaavansa passinsa ja ja lukevansa sieltä kohdan: ”Ammatti: Kilpa-ajaja”. Onnellisimmillaan hän oli italialaisvalmistajien leivissä, kun päivittäiset testiajot kuuluivat toimenkuvaan.

Tuo intohimo koitui lopulta hänen kohtalokseen. Vain viikkoja Ferrari-potkujen jälkeen kilpailtiin Saksassa AVUSin radalla, ja mukana oli myös Behra kera kahden vasta hankitun Porschen. Satoi. Radan pahamaineisessa ovaalikaarteessa lähti Porsche RSK sivuliirtoon, ajautui ulos kallistukselta ja heitti kuljettajansa kyydistään. ”Jeannot” oli onnistunut vangitsemaan ranskalaisten sydämet – hautajaiset Nizzassa keräsivät 3 000 surijaa.

Entä miltä kuulostaisi se, että monet vuodet menestystä metsästänyt kiistämätön lahjakkuus saa viimein alleen voittaja-auton ja pilaa mahdollisuutensa, kun hänen jalkansa murtuvat riippuliito-onnettomuudessa?

Tuo rämäpää oli Patrick Depailler, se kuljettaja, jota varten sopimuspykälä ”vaarallisten urheilulajien” kiellosta on keksitty. Depaillerin ensimmäinen tallipäällikkö Ken Tyrrel sen hänen sopimuksiinsa tajusi laittaa heti tapaturma-alttiuden havaittuaan, vuoden 1979 pomo Guy Ligier taas ei. Depaillerin logiikka oli pettämätön: onnettomuus tapahtui, koska Tyrrellin kielto oli estänyt häntä harjoittelemasta riippuliitoa tarpeeksi.

Depaillerille Behra oli lapsuuden idoli, jonka kanssa Patrick myös jakoi niin intohimon ajamiseen kuin määrättömän rohkeudenkin. Myös Depailler antoi radalla aina kaikkensa kalustoa säälimättä ja kenties yllättäen olivat molemmat teknisesti taitavia ja testikuljettajina mainioita. Paras esimerkki Depaillerin sisukkuudesta saatiin Mosportissa 1976, kun polttoaineletku hajosi ja ruiskutti bensiiniä kuljettajan kasvoille. Hämärän rajamailla hän jatkoi ja piti toisen sijansa maaliin saakka.

Toisin kuin kaksi Jeania, ei Depailler kuitenkaan ollut hermokimppu, vaan olemukseltaan rento. Hänen akilleen kantapäänsä oli viehtymys kaikkeen vaaralliseen, ei vain ajamiseen. Riippuliitimen lisäksi leikkikaluihin kuuluivat laskettelusukset sekä erityisesti tehokkaat moottoripyörät, jollaisella kaatuminen oli lopettaa F1-uran alkuunsa 1973.

Myös Patrick Depaillerin lähtö koitti auton ratissa. Vuonna 1980 ei Hockenheimin Ostkurvessa ollut vielä shikaania ja Alfa Romeon F1-ohjusta väsymättömästi kehittämään pyrkinyt kuljettaja koki jousitusvian pahimmassa mahdollisessa kohdassa. Koska kyseessä oli vain testiajo, ei tuolloin muodissa ollutta turvaverkkoa oltu viritetty paikalleen. Alfa osui suoraan teräskaiteeseen ja tuhoutui. Oli ensimmäinen päivä elokuuta, Jean Behran kuoleman 21-vuotispäivä.

Loppukaneettina todettakoon, että Jean Alesi aikoo uhmata kohtaloa vielä kerran; vuoden 2012 Indianapolis 500:n on tarkoitus olla hänen ensimmäinen ovaalikilpailunsa. Gerhard Bergerin sanoin: ”Jean, suurimmat vahvuutesi kilpa-ajajana olivat sadekeli ja myöhäiset jarrutukset. Ovaalilla ei jarruteta eikä ajeta sateella. Mitä ihmettä olet oikein tekemässä?”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: