Vajaakuntoisista rattimiehistä

Onnettomuuksien rampauttamat kilpa-ajosankarit ovat olleet pinnalla viime päivinä Alex Zanardin paralympiamenestyksen ja Robert Kubican ralliteille paluun johdosta. Molemmat tähtäävät yhä korkeammalle: Zanardi puhuu Indy 500:sta, Kubica taas haaveilee ajavansa vielä Formula 1:ssä. Taustat tietäen on helppo olla skeptikko, mutta tämä kaksikko on jo sisukkuutensa osoittanut. Epäileville tuomaille kerrottakoon, että täysin kulkemattomille maille Robert ja Alex eivät haaveensa toteuttaessan astu.

Vuoden 1956 Ison-Britannian GP:ssä ajanut Archie Scott Brown lienee vammoissaan suurimman tasoituksen kilpailijoilleen antanut F1-osallistuja. Scott Brown syntyi oikea käsi ja molemmat jalat epämuodostuneina äitinsä raskausaikana sairastaman vihurirokon johdosta. Sinnikkyytensä ansiosta hän kykeni paitsi elämään normaalia elämää, myös ajamaan kilpaa.

Jos antoi Archie vammoissaan tasoitusta, aloitti hän ajamisen hyvinkin mahdollisesti kaikkien aikojen nuorimpana. Isä Billin ratkaisu poikansa liikuntaongelmiin kun oli miniauto, joka mahdollisti liikkumisen, vaikka jalat eivät kantaneet. Vaivojensa vastapainoksi Archieta oli siunattu todella hyvällä tasapainolla, jota vajaakuntoisilla jaloilla hoippuminen entisestään paransi.

Kaikkien odotusten vastaisesti Scott Brownista kasvoi erittäin kyvykäs kilpa-ajaja, eikä vain vammansa huomioiden. Tony Brooks oli lyhyen uransa huippuvuosina nopeimpia Formula 1 -kuljettajia maailmassa, mutta hänkin löysi Archiesta vertaisensa vastuksen. Kaksikko kävi 1950-luvun puolivälissä kovaa ja tasaväkistä taistoa Ison-Britannian ratojen herruudesta.

Valitettavasti Scott Brown ei päässyt haastamaan Brooksia niin usein kuin taidot olisivat oikeuttaneet. Väistämättömästi hän ajautui vammansa johdosta taisteluihin kilpailuoikeutensa puolesta kilpailijoiden ja järjestäjien epäillessä hänen kyvykkyyttään. 1954 hänen lisenssinsä mitätöitiin kahdeksi kuukaudeksi, kunnes järki voitti ja päätös kumottiin. Ura F1:n MM-sarjassa jäi yhteen kilpailuun, koska kansainvälisillä kilpakentillä oltiin vielä ymmärtämättömämpiä. Archie ilmoittautui vuoden 1956 Italian Grand Prix’hin ja ajoi ensimmäisissä harjoituksissa nopeimman kierrosajan, mutta joutui palaamaan kotiin tyhin käsin järjestäjän ollessa ehdoton kieltoineen.

Oli selvää, ettei vain 150-senttiseksi jäänyt Archie voinut mitenkään haastaa kilpakumppaneitaan vain taidolla. Tasapainoaistinsa johdosta hän oli mestari viemään autoa nelipyöräluisussa, mutta loppu oli pakko paikata rämäpäisyydellä. Amerikkalainen Masten Gregory, kirjanpitäjältä pullonpohjalaseissaan näyttänyt amerikkalainen, jakoi Scott Brownin sinnikkyyden. ”Kansas City Flash” ja Archie joutuivat radoilla toistuvasti törmäyskurssille, ja kaikkea muuta kuin kilpa-ajajilta näyttäneestä kaksikosta muodostuikin hyvähenkinen, mutta kilvan äärimmäisen vakavasti ottanut taistelupari.

Keväällä 1958 kaksikko kohtasi jälleen urheiluautokilpailussa Spassa. Tapojensa vastaisesti Scott Brown oli vastikään hävinnyt samanlaisella Lister-Jaguarilla kilpailleelle Gregorylle, eikä aikonut tällä kertaa luovuttaa. Alun kontaktejakin sisältäneen lähitaistelun jälkeen Archie oli ottanut johdon, kun kuljettajat tulivat nykyisin Blanchimontina tunnettuun Clubhouse-mutkaan kilpailun kuudennella kierroksella. Tuoreen sateen jäljiltä tie oli märkä, ja Archien Lister osui tienviittaan, joka olisi pitänyt poistaa kilpailun ajaksi. Auto riistäytyi hallinnasta, ja seuranneessa räjähdyksessä hän sai kohtalokkaat vammat.

Kuollessaan vammaiskilpa-autoilun pioneeri oli kolmenkymmenenyhden.

Robert Kubica on julkisuuteen astuessaan joutunut esittelemään kuntoaan sen verran, että oikean käden kyynärpään oikaiseminen näyttää olevan mahdotonta. F1-kilpailu on kerran voitettu kera vastaavanlaisen tasoituksen; vuoden 1972 Monacon GP:n voittajan, Jean-Pierre Beltoisen vasen käsi oli lukittu kyynärpäästä 90 asteen kulmaan.

Beltoisen vammat olivat perua urheiluautokilpailussa 1964 tapahtuneesta onnettomuudesta. Toisin kuin Kubica, ei Beltoise ollut onnettomuuden sattuessa uransa huipulla, vaan vasta aloittelija. F3- ja F2-kilpailut sujuivat vammasta huolimatta niin hyvin, että Matra poimi hänet F1-projektiinsa, ja yhdessä Jackie Stewartin kanssa hän toi ranskalaisille valmistajien mestaruuden 1969.

Aika Matralla toi Beltoiselle riittävästi mainetta, jotta F1-ura jatkui merkin vetäytyessä. 1972 autona oli leikelty BRM – koska hänen kätensä liikkui vain olkapäästä, puhkaistiin monokokkiin reikä tuomaan lisätilaa kyynärpäälle ja mahdollistamaan ohjaus molemmin käsin. Tästäkin huolimatta koki Beltoise antavansa tasoitusta, hänestä ei yksinkertaisesti ollut vääntämään rattia riittävällä voimalla. Jean-Pierren päivien päivänä Monacossa kuitenkin satoi, mikä paitsi hidasti vauhteja, myös teki BRM:n ohjauksesta kevyemmän. Kun tallin oma V12-moottori vielä sopi radalle, katosi Beltoise horisonttiin jopa sadekelin mestari Jacky Ickxiltä.

Beltoisen odottamatonta menestystä ruhtinaskunnassa voinee pitää esimerkkinä siitä, mitä hän olisi ilman vammaansa voinut saada aikaan. Hän oli valmis taistelemaan ongelmansa kanssa ja tekemään parhaansa siitä huolimatta. On vaikea uskoa, että Kubica tekisi samoin; Robert on jo itsensä F1:ssä todistanut, ja hänen luontonsa tuskin antaa periksi palata vanhoihin ympyröihin tasoituksen kera.

Tämän päivän F1-autossa on ohjaustehostin, jota voi säätää varsin vapaasti, ja jollaisesta Beltoise saattoi vain unelmoida. Siitä huolimatta nykyautolla menestyminen vaatii kaksi kättä rattiin, ja mikäli Kubican kyynärpää jää nykyiseen kuosiinsa, tulee tila loppumaan kesken ahtaassa kabiinissa. Sormien toiminnasta Robertin paluu tuskin jää kiinni – ratin lukuisat katkaisijat on varmasti mahdollista muuttaa vain yhdellä kädellä käytettäviksi.

Minä uskon Kubican palaavan Formula Ykkösiin, jos käsi suinkin on mahdollista kuntouttaa tasolle, josta koituvat ongelmat voidaan kekseliäisyydellä kiertää. Jos taas ei, on eltaantumaan päässeellä rallimaailmalla mahdollisuus saada uusi kiintotähti. Olettaen, että Robertin lahjat riittävät huipulle saakka olisi se parasta, mitä rallille on aikoihin tapahtunut.

Alex Zanardi on jo tehnyt yhden paluun jalat polvien yläpuolelta leikanneen onnettomuutensa jälkeen. Voittoja tuonut jakso BMW:n ratissa WTCC:ssä kalpenee kuitenkin vertailussa Indy 500:n tuomaan haasteeseen. Onnistuminen vaatii paitsi hallintalaitteiden muokkausta ja paljon testaamista, myös hyvät tukijoukot. Indycar ei nykytilassaan kylve rahassa, mutta Zanardin tukijoiksi ilmoittautuneet Chip Ganassi ja Jimmy Vasser ovat parhaat mahdolliset.

Zanardi on jo todistanut, että formulan ajaminen on hänelle mahdollista. Alex palasi Lausitzringille erikoisvalmisteisessa CART-autossa kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen, ja ajoi kisamatkasta tuona kohtalokkaana päivänä puuttumaan jääneet 13 kierrosta. Vauhti, se oli välittömästi kohdallaan. On kuitenkin täysin eri asia ajaa lyhyt näytösajo kuin selviytyä koko 500 mailin kisamatkasta.

Paitsi, että Zanardin formula-ajoista on jo vuosikymmen, vaatii osallistuminen auton hallintalaitteisiin kajoamista. Indycar on vastikään luopunut kytkinpolkimesta, mutta kaasun ja jarrun käyttö on ratkaistava. WTCC:ssä Alex pystyi jarruttamaan jalkaproteesillaan lantiota liikuttamalla, mikä lienee tavoitteena nytkin. Testien perusteella hän pystyy kohdistamaan jarrupolkimeen 80 kilon painon, eli ajaminen on mahdollista vain merkittävästi tehostetun jarrujärjestelmän kanssa. Kaasu taas on nykyään mahdollista toteuttaa täysin ilman mekaanista yhteyttä, joten sen suhteen suurimmaksi ongelmaksi jää käyttökytkimen toteuttaminen siten, että kaasuttaminen sujuu mahdollisimman luontevasti.

Jalattoman kilpailijan osallistuminen nostaa väistämättä esiin turvallisuusseikat Archie Scott Brownin tapaan. Formulasarjojen turvallisuusajattelu on kuitenkin muuttunut ajoista, jolloin tulipalon riski oli ilmeinen ja kuljettajien kyky nousta ohjaamosta riittävän nopeasti testattiin – nyt kuskit ohjeistetaan pysymään autossaan, mikäli vammautumisesta on pienintäkään epäilystä, ja hoitotoimet ja kuskin rangan tukeminen tehdään vähänkin vakavammassa tapauksessa ohjaamossa. Ovaalikilpailuissa suurimmat onnettomuudet ovat niin rajuja, että turvatankkienkin on nähty pettävän ja aiheuttavan tulipalon, mutta siitä huolimatta lienevät Zanardin ongelmat liikkumisen suhteen ongelmista vähäismpiä.

Jos asia olisi vain urhosta itsestään kiinni, nähtäisiin Alex Zanardi varmasti ensi vuoden Indy 500 -kilpailussa. Alex on onnettomuutensa jälkeen ollut erittäin innokas proteesien ja muun vammautuneita helpottavan tekniikan kehittäjä, ja on helppo uskoa hänen paneutuvan työympäristönsä suunnitteluun vastaavanlaisella tarmolla. Esteet ovat pikemminkin taloudellisia, ja toivoa sopii, että Ganassista ja Vasserista on ratkaisemaan esteet tämän sankaritarinan tiellä.

One comment

  1. Taustoittaessani omaa juttuani sain tietää, että myös Bruce McLaren kärsi jonkin sortin invaliudesta. Nuoruudessaan hänen lonkkansa oli jopa pari vuotta kipsissä synnynnäisen vamman takia. Tästä johtuen hänen vasen jalkansa oli lähes neljä senttimetriä lyhyempi kuin oikea.

    Ei tietysti läheskään yhtä merkittävä vamma kuin tässä esiintyvillä henkilöillä. Mutta ei se varmasti ainakaan helpottanut ajamista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: