Ciao Jules

Mikään ei ole turhempaa kuin surra miestä, jonka poismeno olisi ollut helposti estettävissä, kuului Jackie Stewartin perustelu moottoriurheiluväen asenteet mullistaneelle turvallisuustyölle. Juuri nyt osuvat Stewartin sanat maaliinsa kipeämmin kuin koskaan: Jules Bianchi lasketaan tänään haudan lepoon.

Uskon kohtaloon yhtä paljon kuin lentävään spagettihirviöön, mutta tiettyä väistämättömyyttä oli siinä, että Jules Bianchista tuli kilpa-ajaja. Bianchin suvussa autourheilu on ehdottomasti verissä: Julesin isosetä Lucien voitti vuoden 1968 Le Mansin yhdessä Pedro Rodriguez’n kanssa, ja kilpaa ajoi myös isoisä Mauro. Isä Philippe taas johti karting-rataa ensin Nizzassa, sitten Gapissa. Jules itse istui ensi kerran karting-autoon kolmevuotiaana.

Nopeasti kävi ilmi, että Bianchin perheen vesalla oli kykyjä. Ensi kerran Jules varasti otsikot vuoden 2008 Zandvoort Mastersissa, jossa hän otti voiton vaikeissa olosuhteissa rutkasti kokeneemman Nico Hülkenbergin nenän edestä. Pian häntä ylistivät niin tallipäälliköt, insinöörit kuin mediakin, ja viimeistään Formula 3 -eurosarjan ylivoimainen mestaruus 2009 sementoi aseman ikäluokan puhutuimpana lahjakkuutena. Eräs ARTin F3-tallin insinööreistä kertoi Bianchin olleen se kuljettaja, joka oli nopeampi kuin Sebastian Vettel.

Paikka kuninkuusluokassa ei kuitenkaan tullut helpolla, vaan matka oli tyssätä viimeiselle askelmalle. Jos Bianchi yhä kykenikin parhaana päivänään näyttämään lyömättömältä, oli GP2- ja Formula Renault 3.5 -sarjoissa vietetty kolmivuotinen tuloksiltaan pettymys. Mestaruustaiston kakkos- ja kolmossijoja luetaan harvoin epäonnistumiseksi, mutta Julesista oli tullut oman julkisuutensa uhri; ensimmäiseksi vertaistensa joukossa nostetulle vain voitto on hyväksyttävä saavutus.

Samoin esitettiin epäilyjä Bianchin kyvystä sietää paineita. Liian usein jäi hyvä tulos saavuttamatta vastoinkäymisten johdosta, liian usein olivat ongelmat kuljettajan omaa tekoa. Hankaluudet tiivistyivät tapaan, jolla Bianchi hävisi vuoden 2012 Formula Renault -mestaruuden. Ratkaisu tapahtui katkerasti kauden päätösosakilpailussa, kun toinen mestarikandidaatti Robin Frijns osui Julesin autoon ja pakotti hänet keskeyttämään. Frijns putosi aikasakon johdosta pisteiltä, mutta oli mestari lähdettyään finaaliin pistejohdossa.

Asetelmien olisi kuitenkin pitänyt olla juuri toisin päin – edellispäivän kilpailussa Bianchi oli tavoitellut nelossijaa typerällä ohitusyrityksellä, joka pudotti hänet seitsemänneksi. Viidenneksi sijoittuminen olisi taannut pistejohdon ratkaisevaan kilpailuun.

Onnekseen Bianchilla oli takanaan loistava tukijoukko. Ferrarin juniorikuljettajan asema toi profiilia, mutta tärkein apuri vaikutti kulisseissa: Jean Todtin poika Nicolas oli tutustunut Bianchiin tämän vielä ajaessa kartingia. Kun perheen resurssit karting-uran lopulla ehtyivät, otti ART-kilpatallin johtajana sekä Felipe Massan ja Pastor Maldonandon managerina meritoitunut Todt lupauksen suojiinsa. Bianchista kasvoi Nicolas Todtin suosikkiprojekti; Jules oli hänen löytönsä, hänen tähtensä, jonka menestyksen eteen oli päätetty tehdä kaikki mahdollinen. Ratkaisun hetkellä Todt oli valmis jättämään muut tukemansa juniorit heitteelle keskittyäkseen ainoastaan Bianchiin.

Tuo ratkaisun hetki nähtiin kauden 2013 alla, kun Force India kauden alkuun saakka päätöstä pantattuaan otti kuljettajakseen Bianchin sijaan Adrian Sutilin. Tukijoukoissa tiedostettiin hyvin, että viimeinen askel täytyi ottaa nyt – kasvattiluokkiin ei ollut enää varaa jäädä, F1-testit eivät enää opettaisi mitään. Luiz Razian rahoitusongelmat avasivat viime hetkellä Marussialta paikan, jonka Todt neuvotteli suojatilleen 24 tunnissa. Näyttömahdollisuudet peräpäässä tiedettiin ohuiksi, mutta oljenkorteen oli tartuttava.

Hämmästyttävä oli se tapa, jolla Bianchi mahdollisuutensa käytti. Tallin talvitestit käytännössä yksin ajanut Max Chilton näytti hädin tuskin autoonsa tutustumaan ehtineen Julesin rinnalla huutolaispojalta. Melbournen avauskilpailun aika-ajoissa Bianchi löi tallikaverinsa kahdeksalla kymmenyksellä, ja kilpailussa hän ehti jopa tekemään kiusaa isommilleen. Vertaukset Mika Häkkisen debyyttiin ruudukon peräpäähän tuomitulla Lotuksella 22 vuotta aiemmin tuntuivat oikeutetuilta: tässä on joku, joka on F1:ssä kuin kala vedessä.

Haastatteluissaan Bianchi ei koskaan näyttänyt formulakuljettajan perikuvalta. Itsevarman egoistin sijaan kysymyksiin vastaili ohuella äänellä hyvinkin nöyrän ja vaatimattoman oloinen nuorukainen. Vaikka Jules itse asian jyrkästi kiistikin, oli väitteet paineensietokyvyn riittämättömyydestä kiusallisen helppo yhdistää julkikuvaan.

Kenties Marussia olikin juuri oikea paikka Bianchille. Toisin kuin vaikkapa GP2:ssa, F1-ruudukon peräpäässä suurimmat odotukset eivät kohdistuneet nuoreen ranskalaiseen, mikä tarjosi viimein rauhan keskittyä ja kasvaa. Toisaalta näytti kuin vaatimustaso ja kovemmat kilpakumppanit olisivat tuoneet muassaan kehitysharppauksen, ja samoin asian koki Autosportin haastattelussa myös Jules itse – suurempi haaste siivitti parempiin suorituksiin. Niin Chilton kuin pienen tallin työntekijätkin hyväksyivät tulokkaan nopeasti suunnannäyttäjäkseen, siksi vakuuttavia olivat hänen suorituksensa, siksi toimiva oli hänen rauhallinen työskentelytapansa.

Jos Monacosta viime vuonna haalittu pistesija Bianchin lyhyen F1-taipaleen kruunu olikin, on suoritusten todellinen merkkipaalu se, että hänen tallinsa jatkaa yhä kilpailemista. On vaikea väittää vastaan, etteikö Bianchin mukaantulo yhdennellätoista hetkellä ennen kauden 2013 alkua olisi tuonut Marussialle sen kipeästi kaipaaman nosteen. Tuo noste kantoi tallin Caterhamin edelle taistelussa valmistajien sarjan kymmenennestä sijasta, ja yhdistettynä Monacon jättipottiin loi se nyt Manorina tunnetun tallin olemassaolon edellytyksen. On nimittäin niin, että päästäkseen käsiksi palkintorahoihin on tallin sijoituttava kymmenen parhaan joukkoon kaksi kertaa kolmen vuoden tarkastelujaksolla. Tuo kymmenien miljoonien potti piti Manorin hengissä, ja on hankala nähdä, miten talli olisi sen ilman Bianchia saavuttanut.

Bianchin kuoleman jälkeen paljastivat Luca Montezemolo ja Stefano Domenicali sen, mitä monet osasivat epäillä: Jules oli aikanaan perivä Kimi Räikkösen paikan Ferrarilla. On mahdotonta sanoa, mitä Julesista olisi voinut tulla, mutta tämä tiedetään: hänen onnistui muuttaa oljenkortensa mahdollisuudeksi näyttää taitonsa koko maailmalle.

On pakahduttavaa, ettei Jules päässyt tuota mahdollisuutta käyttämään. Aivan erityisesti kurkkua kuristaa onnettomuuden täydellinen turhanpäiväisyys.

Miten voi yhä käydä niin, että ilmiselvän turvallisuuspuutteen korjaamiseen vaadittiin suurin mahdollinen menetys?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: